Mitä yhteistä on digijäärällä ja diabeetikolla? Osa 2: ilon kautta

Voit lukea projektin taustoista edellisestä kirjoituksesta. Ensimmäisessä osassa todettiin, että oli sitten kyseessä digijäärä tai diabeetikko, usein kehittäjä tavoittaa jo valmiiksi motivoituneen käyttäjän. Kirjoituksessa pohdiskeltiin myös sitä, voisiko edustavamman otoksen käyttäjien tarpeista saada jalkautumalla rohkeasti käyttäjien keskuuteen. Korona heitti moiset suunnitelmat hyllylle, mutta onneksi kehittämistä voi jatkaa digitaalisesti (katso vinkit täältä!).

Positiiviset kokemukset vievät eteenpäin

Projektikurssimme päättyi messuihin, jossa kukin tiimi esitteli ratkaisuitaan. Moni käytti apunaan jo aiemmin loppukäyttäjillä testattua prototyyppiä tai palautteen perusteella paranneltua versiota siitä. Meidän ratkaisumme diabeetikkojen itsehoitoon oli starttipaketti, joka annetaan diagnoosin saaneelle hoitosuhteen alussa. Konseptissa yhdistyi sisältö ja design: pakkaukseen sisältyvät tavarat mukautettaisiin kunkin diabeetikon henkilökohtaisten mieltymysten ja tarpeiden mukaisesti ja pakkaus suunniteltaisiin houkuttelevaksi ja innostavaksi.

Me keskityimme testaamaan konseptiin liittyvää prosessia ja hyödynsimme omalla pisteellämme roolileikkiä, jossa yleisö pääsi tapaamiseen ”diabeteshoitajan” kanssa.  Hoitajamme Phillis kohtasi kunkin ”potilaan” yksilönä ja keräsi tietoa keskustelun sekä yksinkertaisen kyselylomakkeen avulla. Tiedon avulla potilas profiloitiin joko tumman suklaan, maitosuklaan tai pähkinäsuklaan ystäväksi ja roolileikin lopuksi tämä sai suosikkisuklaataan kotiinviemisiksi kauniisti paketoituna kera kannustavan kirjeen. Vaikka paketista löytyikin ”vain” levy sokeritonta diabetesystävällistä suklaata, prosessi kokonaisuudessaan aiheutti simulaatioon osallistujissa innostusta. Suklaalevy oli enemmän kuin suklaata, kun otettiin huomioon prosessi, design ja kustomointi.

Samanlaisia kokemuksia pitäisi pystyä tuottamaan kohtaamisissa digituen saajien kanssa. Kun digijäärä viimein tunnistaa avuntarpeensa ja löytää paikallisen neuvojan, voi tilanteessa olla yhtäläisyyksiä ensimmäisiin kohtaamisiin diabeteshoitajan kanssa diagnoosin jälkeen: outo sanasto ja monimutkaiset prosessit yhdistettynä omaan riittämättömyyden tunteeseen voivat pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vastareaktion. Ensikohtaamisesta käteen jäävällä tunteella on väliä ja kiinnittämällä huomiota yksityiskohtiin voidaan viestittää, että elämän digin (tai diabeteksen) kanssa ei tarvitse olla pelkkää taistelua. ­­­

Miten tämä voidaan varmistaa digitukitilanteissa? Toki auttaa, kun jokainen tuen tarvitsija kohdataan yksilönä ja pyritään tunnistamaan kullekin asiakkaalle luonteva tapa omaksua uusia taitoja. Esimerkiksi oppimista tutkineen neuropsykologi Howard Gardnerin mukaan on jopa viisi erilaista tapaa, jolla ihminen ymmärtää ja oppii. Yksilöllisten erojen ymmärtäminen on pedagogian kannalta tärkeää, sillä kokeilemaan tottunut ei välttämättä omaksu uutta tietoa samalla tavalla, kuin käyttöohjeiden ystävä – ja päinvastoin. Digitukijat uskovat myös porttiteoriaan. Haastattelin pro gradu -tutkielmaani varten ruotsalaisia ja tanskalaisia kirjastotyöntekijöitä, jotka uskoivat, että esimerkiksi e-kirjojen ja -lehtien parissa koettujen positiivisten kokemusten kautta skeptikko voi löytää digin ilot myös vaikkapa viranomaisasioinnissa.

Oli keino mikä tahansa, on (oivaltamisen) ilon tuominen osaksi digitukitilanteita suositeltavaa. Teknostressi on tutkitusti olemassa oleva ilmiö, eikä ollenkaan otollinen maaperä oppimiselle. Kiinnittämällä huomio positiivisiin kokemuksiin on mahdollista luoda optimaaliset olosuhteet myös digi-innostukselle!