Kuka auttaa kansalaista digipalveluissa ja kenen tehtävä se on? Esittelyssä digitukiaiheinen gradu

Tommi Hatinen
6.2.2020 - 13:37
Digitaidot ovat nousseet politiikan agendalle meillä ja muissa Pohjoismaissa, kun digitaaliset kuilut kasvavat. Valtion virastojen rynnistäminen pelikentälle ei kuitenkaan välttämättä ole täysin mutkatonta ja käsitys ongelman laadusta voi vaihdella niin toimijoiden välillä kuin kansainvälisestikin vertaillen. Pro gradu -tutkielma selvittää digitaalisen kuilun kehystämistä digitalisaatiopolitiikassa ja toimeenpanevan viranomaisen legitimiteettiä.

Kirjoitan tällä hetkellä hallintotieteiden gradua digituesta Tampereen yliopistoon. Esittelen tässä blogissa tutkielman taustaa ja lähtökohtia, tuloksia on tarjolla keväämmällä.  Alustukseni aiheesta on myös luvassa Sosiologipäivillä Rovaniemellä 27.3.

Pohjoismaita pidetään usein digitalisaation edelläkävijöinä ja kovaa dataakin väitteen tueksi löytyy: EU-komission tuoreessa DESI-indeksissä Suomi sijoittui kärkeen, Ruotsi ja Tanskakin mahtuivat Top 4:ään. Toisaalta YK:n alaisen ITU:n viime vuoden tilastot kertovat toista tarinaa: Pohjoismaismaissa kautta linjan perusdigitaidot löytyvät vain 50-75 % kansalaisista, mikä on heikompi tulos kuin esimerkiksi Saksalla. Digijohtajuus ei ole tae siitä, että kaikki pysyvät kehityksessä mukana. Toki Pohjoismaat pärjäävät tässäkin kansainvälisessä vertailussa, mutta kuilu kasvaa täälläkin. ITU:n johtopäätös onkin, että digitaitojen kehittämiseen pitää panostaa.

Digitaidot ovatkin olleet EU-agendalla pitkään ja asia nostettiin tapetille myös Suomessa aiemmilla hallituskausilla. Myös muissa Pohjoismaissa digitaidot nousivat osaksi kansallisia digistrategioita viime vuosikymmenellä. Suomessa asiaa valmisteltiin valtiovarainministeriössä ja tuloksena syntyi Digituki. Ongelman sanoittaminen vaihtelee maasta toiseen, mutta jotakuinkin puhutaan samasta asiasta: digisyrjäytymisen ehkäisemisestä tai – kuten yhteiskuntatieteissä on totuttu sanomaan – digitaalisesta kuilusta. Suomalaisittain tarkasteltuna heikot digitaidot ovat paitsi yhdenvertaisuuskysymys myös hidaste hallinnon ja yhteiskunnan digitalisoitumiselle. Tämä tematiikka on kiehtonut minua henkilökohtaisesti pitkään: uskon, että moni yhteiskuntamme ongelma on ratkaistavissa digitalisaation avulla, mutta muutoksia ei voi runnoa läpi ilman ymmärrystä niiden sosiaalisista vaikutuksista. Digi ei ole vailla ongelmia.

Digitaalisella kuilulla (digital divide) on alun perin tarkoitettu jakoa niihin, joilla on pääsy internetiin ja niihin, joilla ei pääsyä ole. Nykytutkimus jakaa ilmiöön kolmeen tasoon, joista ensimmäinen kuvaa eroa fyysisessä pääsyssä internettiin, toinen epäsuhtaa digitaidoissa ja kolmas digin käytöstä saatavien hyötyjen eroja. Erityisesti toisen tason puitteissa on tehty paljon tutkimusta tällä vuosituhannella ja syrjäyttäviä mekanismeja sekä tapoja kasvattaa digitaitoja ymmärretään kohtalaisen hyvin. Hallintotieteellinen tutkimus ottaa kansalaisten kompetenssin ja kiinnostuksen digitaalisiin palveluihin usein itsestäänselvyytenä.

Kun asia on hiljattain noussut virastojen tehtäväksi niin Suomessa kuin muuallakin, on korkea aika ohjata hallintotieteellisen tutkimuksen linssiä samaan suuntaan. Lähtökohta on kutkuttava: viimeiset vuosikymmenet on ollut hallinnolle tyypillisempää sekä luopua tehtävistä että hajauttaa niitä kuin ottaa uusia vastuita. Liikehdintä on ollut osa nk. New Public Management -aaltoa, joka on laajalti todettu ongelmalliseksi sekä teoreettisilta lähtökohdiltaan että vaikutuksiltaan. Digitalisaatio pakottaa hallinnon tarkastelemaan rooliaan ja omaksumaan uusia vastuita. Mutta miten digituki solahtaa luontevaksi osaksi julkista palvelua? Tätä pähkinää lähdin pureskelemaan tekeillä olevassa gradussani. 

Innovative Governanance and Public Management… maisteriohjelman nimi kalskahtaa komealta ja tuntuu lupaavan paljon. Mutta mitä on innovatiivinen hallinto? Tai vieläpä hallinta, jos tiukasti noudatetaan hallintotieteellisen terminologian kirjainta. Parempaa vastausta kuin ”innovaatio+hallinto” minulla ei ole, mutta ohjelman tarkoitus on valjastaa uudenlaista ajattelua nk. viheliäisten ongelmien (wicked problems) ratkaisemiseen ja lisätä ymmärrystä megatrendien, kuten väestön ikääntymisen, kaupungistumisen ja digitalisaation vaikutuksesta hallinnon kehitykseen. Digitukihan sopii tähän kuin nenä päähän!

Koska maisteriohjelma sai Pohjoismaiden ministeriöneuvoston rahoitusta ja kuuluu ”Nordic master” -koulutusohjelmiin, painotus on vahvasti pohjoismainen. Tämä pätee myös graduuni, jossa vertailen Suomessa tapahtuvaa digitaalisen kuilun kuromista Ruotsin ja Tanskan tilanteeseen. Kuten aiemmin mainitsin, ongelmaa on sanoitettu verrokkimaissa vaihtelevasti. Yhteiskuntatieteissä puhutaan kehystämisestä eli ongelman ja näin ollen toimenpiteiden määrittelemisestä verbaalisin keinoin. Analysoimalla näitä kehyksiä tarkoitukseni on päästä jyvälle siitä logiikasta, millä vastuut kansalaisten digitaidoista ovat kussakin maassa jakaantuneet. Kuka ohjaa toimintaa ja mitkä tahot tekevät neuvontatyötä? Kenellä on auktoriteetti?

Kehystämisen lisäksi tutkimuksen toinen painopiste on nimenomaan toiminnan hyväksyttävyydessä ja legitimiteetissä. Koetaanko tehtävän annetun oikealle taholle? Onko sidosryhmät huomioitu vastuita määriteltäessä? Onko toiminta läpinäkyvää? Löytämällä vastaukset näihin kysymyksiin ja vertailemalla tuloksia maittain toivon saavani selville, miten virasto, esimerkiksi DVV, pystyy vakiinnuttamaan roolinsa digitaitojen vahvistajana!

 

Yhteystiedot

Tommi Hatinen

Digi- ja väestötietovirasto
Kirjoittaja

Kommentit

Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja